Sulavoi, Heli Laaksonen

   Sulavoi on runoilija Heli Laaksosen neljäs runokokoelma, joka julkaistiin vuonna 2006. Se on kirjoittajalleen tyypillisellä tavalla kirjoitettu lounaismurteella. Kieli kieltämättä vaati hieman totuttelua, mutta kun jutun juonesta sai kiinni, lukeminen alkoi sujua paremmin. Runot olivat melko erityyppisiä. Oli runoja rakkaudesta, laivan seisovasta pöydästä ja unelmista.

   Laaksosen runot ovat kiehtovalla tavalla koskettavia. Runoissa tutuista asioista on tuotu uusia puolia esiin hauskalla tavalla. Yhtenä esimerkkinä seuraava runo, joka löytyy myös takakannesta, nimeltään Avioehto:

Avioehto
Ehto o ehrotoine.
Eräpäivän mennä mettä.
Määl tarkoteta munt ja sääl sunt.
Sopimukse saa purkka, jos ossa koota kans.

1. Jos sää lähret, mää saan pittä kaik.
2. Jos mää lähren, otan sunt mukka.



Allekirjotus tähä _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

   Mielestäni ylläoleva runo kiteyttää hienosti koko runokokoelman perusajatuksen. Tavallisia, iloisia ja surullisia asioita on kerrottu hellyttävän yksioikoisesti, mutta samalla ilman liikaa pelkistämistä. Runoissa oli häkellyttävän tarkkoja kuvauksia niin omista ajatuksistani kuin monista yleisistä tosiasioista kerrottuna kauniilla ja konstailemattomalla tavalla.

   Myös runojen monipuolisuus hämmästytti. Aiheita löytyi laidasta laitaan kuten jo alussa mainitsin. Kuitenkin niillä oli joku yhdistävä tekijä joka aiheutti samankaltaisuuden tunnun. Ehkä se oli nimenomaan se lounaismurre, joka sai tuon fiiliksen aikaan. Vaikka alkuun oli hieman vaikea tottua erilaiseen kieleen kuin mitä on tottunut kuulemaan, loppujen lopuksi tunnelma oli miellyttävä. Erityiset sanavalinnat toivat runoihin aivan uudenlaista hehkua.

   Voin hyvin suositella tätä runokokoelmaa. Se sopii hyvin ennakkoluulottomalle ja jotain erilaista haluavalle lukijalle. Vaikka monet kokoelman runot ovatkin melankolisia, niin niitä kaikkia voi hyvällä syyllä sanoa todellisiksi hyvän mielen runoiksi!

Humiseva harju, Emily Brontë

Humiseva harju. Monista niin synkkä ja surumielinen, että sitä ei tee mieli lukea, mutta minusta yksi parhaista kirjoista, joita olen lukenut.

Kirjan alkaessa herra Lockwood on vuokrannut Rastaslaakson kartanon Heathcliffilta. Herra Lockwood haluaa tutustua vuokraisäntäänsä ja tekee vierailun Humisevaan harjuun. Talon ja sen asukkaiden hiljaisuus ja vakavuus saa Lockwoodin janoamaan lisää tietoa sen synkästä menneisyydestä. Rastaslaakson taloudenhoitaja Ellen Dean suostuu kertomaan Humisevan harjun tapahtumista isännälleen. Catherine "Cathy" Earnshaw on onnellisen perheen tytär. Hänellä on yksi veli. Eräänä päivänä heidän isänsä saapuu matkaltaan mukanaan pieni mustalaispoika, Heathcliff. Alun ennakkoluulot voitettuaan Cathysta ja Heathcliffista tulee erottamattomat ystävykset. He viettävät kaiken aikansa yhdessä. Aikanaan Cathyn isä, herra Earnshaw kuolee ja talon valtiaaksi nousee Cathyn veli Hindley Earnshaw. Hindley on katkera Heathcliffille koska tällä oli erityinen paikka edesmenneen herra Earnsaw'n sydämessä. Tästä syystä Hindley yrittää kaikin mahdollisin keinoin estää Cathyn ja Heathcliffin suhteen kehittymisen. Myös kuvioihin astuva naapurin Edgar Linton on uhka Heathcliffille. Alkaa kilpailu Catherinen tunteista. 

Kirjana Humiseva harju on synkkääkin synkempi. Sen tunnelma on valoton ja karkea. Myös henkilöhahmot ovat melko jyrkkiä. Mielestäni Heathcliff on kirjan mielenkiintoisin hahmo. Vaikka hän on julma, kostonhimoinen ja karkea, niin rakkaus, jota hän tuntee Cathya kohtaan on sitäkin vahvempaa. Hänen kaikki tunteensa ovat äärimmäisiä. Hänen vihaa syvästi, kostaa ankarasti ja rakastaa intohimoisesti. Kukaan joka asettuu poikkiteloin hänen tielleen ei tule selviämään vahingoittumattomana. Tämän saavat kokea erityisen katkerasti niin Edgar kuin Isabella Lintonkin. Joitakuita Heathcliffin kylmäverisyys etoo, mutta minusta ilman sitä kirja olisi jäänyt vaillinaiseksi.

Kirja jäi kirjoittajansa Emily Brontën ainoaksi romaaniksi, mutta se riitti nostamaan hänet maailmankartalle. Humisevat harjun maine klassikkokirjana ei ole turha. Kieltä on käytetty kirjassa erikoisen osaavasti. Tilanteiden, henkilöiden, maisemien ja tunteiden kuvaukset ovat helposti ymmärrettäviä ja samalla niin taidokkaita. Kirjaa ei malttanut laskea käsistään ennen kun sen sai luettua - eikä olisi tehnyt mieli sen jälkeenkään. Kirja on luokiteltu romantiikaksi, ja sitähän se on, vaikkakaan ei aivan perinteistä sellaista. Joissain kohdissa se jopa tuntui saavan hienoisia kauhun vivahteita. Henkilöiden luonteet ja tunteet olivat kieroutuneita, mutta niihin oli silti mahdollista samaistua. Suosittelen kirjaa ehdottomasti. Tiedän että monet eivät saa luettua niin synkkää ja valotonta kirjaa, mutta aina kannattaa yrittää. Lopputunnelma kirjan luettua oli hieman ristiriitainen. Tavallaan lopussa asiat kääntyivät hyvin, mutta taas tavallaan kaikki oli mennyt mahdollisimman paljon pieleen. On vaikea pukea sanoiksi kaikkia tunteita joita kirja herätti, joten suosittelen, että luet kirjan itse!