Humiseva harju. Monista niin synkkä ja surumielinen, että sitä ei tee mieli lukea, mutta minusta yksi parhaista kirjoista, joita olen lukenut.
Kirjan alkaessa herra Lockwood on vuokrannut Rastaslaakson kartanon Heathcliffilta. Herra Lockwood haluaa tutustua vuokraisäntäänsä ja tekee vierailun Humisevaan harjuun. Talon ja sen asukkaiden hiljaisuus ja vakavuus saa Lockwoodin janoamaan lisää tietoa sen synkästä menneisyydestä. Rastaslaakson taloudenhoitaja Ellen Dean suostuu kertomaan Humisevan harjun tapahtumista isännälleen. Catherine "Cathy" Earnshaw on onnellisen perheen tytär. Hänellä on yksi veli. Eräänä päivänä heidän isänsä saapuu matkaltaan mukanaan pieni mustalaispoika, Heathcliff. Alun ennakkoluulot voitettuaan Cathysta ja Heathcliffista tulee erottamattomat ystävykset. He viettävät kaiken aikansa yhdessä. Aikanaan Cathyn isä, herra Earnshaw kuolee ja talon valtiaaksi nousee Cathyn veli Hindley Earnshaw. Hindley on katkera Heathcliffille koska tällä oli erityinen paikka edesmenneen herra Earnsaw'n sydämessä. Tästä syystä Hindley yrittää kaikin mahdollisin keinoin estää Cathyn ja Heathcliffin suhteen kehittymisen. Myös kuvioihin astuva naapurin Edgar Linton on uhka Heathcliffille. Alkaa kilpailu Catherinen tunteista.
Kirjana Humiseva harju on synkkääkin synkempi. Sen tunnelma on valoton ja karkea. Myös henkilöhahmot ovat melko jyrkkiä. Mielestäni Heathcliff on kirjan mielenkiintoisin hahmo. Vaikka hän on julma, kostonhimoinen ja karkea, niin rakkaus, jota hän tuntee Cathya kohtaan on sitäkin vahvempaa. Hänen kaikki tunteensa ovat äärimmäisiä. Hänen vihaa syvästi, kostaa ankarasti ja rakastaa intohimoisesti. Kukaan joka asettuu poikkiteloin hänen tielleen ei tule selviämään vahingoittumattomana. Tämän saavat kokea erityisen katkerasti niin Edgar kuin Isabella Lintonkin. Joitakuita Heathcliffin kylmäverisyys etoo, mutta minusta ilman sitä kirja olisi jäänyt vaillinaiseksi.
Kirja jäi kirjoittajansa Emily Brontën ainoaksi romaaniksi, mutta se riitti nostamaan hänet maailmankartalle. Humisevat harjun maine klassikkokirjana ei ole turha. Kieltä on käytetty kirjassa erikoisen osaavasti. Tilanteiden, henkilöiden, maisemien ja tunteiden kuvaukset ovat helposti ymmärrettäviä ja samalla niin taidokkaita. Kirjaa ei malttanut laskea käsistään ennen kun sen sai luettua - eikä olisi tehnyt mieli sen jälkeenkään. Kirja on luokiteltu romantiikaksi, ja sitähän se on, vaikkakaan ei aivan perinteistä sellaista. Joissain kohdissa se jopa tuntui saavan hienoisia kauhun vivahteita. Henkilöiden luonteet ja tunteet olivat kieroutuneita, mutta niihin oli silti mahdollista samaistua. Suosittelen kirjaa ehdottomasti. Tiedän että monet eivät saa luettua niin synkkää ja valotonta kirjaa, mutta aina kannattaa yrittää. Lopputunnelma kirjan luettua oli hieman ristiriitainen. Tavallaan lopussa asiat kääntyivät hyvin, mutta taas tavallaan kaikki oli mennyt mahdollisimman paljon pieleen. On vaikea pukea sanoiksi kaikkia tunteita joita kirja herätti, joten suosittelen, että luet kirjan itse!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti