Dolce far niente

Otsikon italialainen sanonta kuvailee aika hyvin fiilistäni joku aika sitten. Sehän tarkoittaa suloista joutilaisuutta tai tekemättömyyttä. En tuosta suloisuudesta tiedä, mutta kovin joutilas ainakin olin. Ja samalla luin salapoliisiromaaneja italialaisittain. Donna Leonin kirjoittama sarja Guido Brunetti nimisen poliisin työskentelystä Venetsiassa oli osuva valinta. Olen tätä ennen lukenut vain yhden Leonin romaanin joskus kauan sitten, mutta katsonut useampia Yle Areenassa olleita jaksoja sarjasta Guido Brunettin tutkimuksia.

Tapahtumapaikkana on Venetsia. Brunetti työskentelee poliisina ja päätyy ratkaisemaan yleensä murhia. Useimmiten rikoksia ensin vähätellään tai todetaan jo ratkaistuiksi. Silloin astuu kehiin Brunetti omine ajatuksineen, joita hän vaimonsa Paolan kanssa on jalostanut.

Kyseinen sarja on vähän erilaista salapoliisikirjallisuutta, kuin mihin vannoutuneena Agatha Christie -fanina olen tottunut. Rikoksen selvittäminen ei ole ainoa juttu mitä kirjassa on. Ihana italialainen elämänmeno tulee kirjaa lukiessa tutuksi, kuten myös italialainen ruokakulttuuri. Niin kotona kuin ravintolassa syötyjä annoksia kuvaillaan tarkasti ja Brunetilla onkin vahva mielipide mm. monen annoksen oikeaoppiseen valmistustapaan. Lounashetket sitruunaisine merilohi-artisokkapaistoksineen ja ricottaisine munakoisopastoineen saivat veden kielelle ja vatsan kurnimaan. Muutenkin kirjoissa kerrotaan paljon italialaisesta lifestylestä. Tämä seikka on ainakin itselleni se juttu, miksi koukutuin näihin kirjoihin.

Kirja myös arvostelee hyvin voimakkain sanakääntein byrokratiaa. Erityisesti Brunettin ja hänen vaimonsa välillä käydyt keskustelut ovat usein täynnä voimakkaita mielenilmauksia politiikan ja maailmanmenon  suhteen.

Romaanien kieli oli hauskaa. Siinä vilahti siellä sun täällä italiankielisiä sanoja. Kännykästä käytettiin nimitystä telefonino ja baarissa juotiin proseccoa.Vaikka kirjailijatar onkin yhdysvaltalainen, niin pitkä oleilu Venetsiassa on varmasti tuonut kokemusta, jota tarvitaan tämänlaatuisen kirjan kirjoittamiseen.

Sinänsä Leonin romaanit eivät ole mitään kirjallisuuden ylistyshuutoa, mutta ne ovat oikein toimivia stressinpoistajia ja hyvin viihdyttävää lukemista. Pakko kuitenkin sanoa, että näitä lukiessa matkakuume nousi hälyttävän korkealle ja äkkilähtöjä kaupittelevat sivustot harvinaisen tutuiksi ;)


–Giuseppe Verdi

Juha, Juhani Aho

// tässä postauksessa tavallista enemmän juonipaljastuksia//

Löysin Juhani Ahon vuonna 1911 ilmestyneen Juha romaanin ilmaisena Elisa Kirjasta. Se on juoneltaan hyvin pelkistetty, mutta silti kosketti ainakin minua. Romaanin alussa kuvaillaan sen päähenkilöä, Juhaa. Hänellä on itseään selvästi nuorempi vaimo Marja. Juha on onnellinen asuessaan tilallaan ja työskennellessään siellä, mutta Marja kaipaa muutosta. Hän haluaisi elämäänsä jotain muutakin kuin ainaista raatamista. Toivottua kipinää elämään tuo tilalle pistäytynyt kauppias Shemeikka. Marja ihastuu ensimmäisen kerran elämässään. Samaan aikaan Juha saa kutsun hakea äitinsä tilalle käymään. Anopin ainaiseen valitukseen kyllästynyt Marja lähtee Shemeikan mukaan. Jonkin ajan kuluttua Shemeikan mukana matkustettuaan, Marja saa tietää olevansa vain yksi "kesätyttö" muiden joukossa, ja että häntä odottaa myöhemmin palvelijan rooli, aivan kuten kaikkia edellisiäkin Shemeikan naisia. Samaan aikaan Juha on valtavissa tuskissa kotona. Hän on tietämätön siitä, lähtikö Marja halukkaasti vai ryöstikö Shemeikka hänet. Itselleni ainakin epäselväksi jääneen ajan kuluttua, Marja palaa kotiin. Ilmeisesti kyseinen ajanjakso on pitkähkö, ehkä muutamia vuosia, koska Marja on synnyttänyt lapsen Shemeikalle, mutta joutunut jättämään sen. Kun Juha saa kuulla tästä, hän päättää auttaa Marjaa, ja lähteä hakemaan lasta. Juha on koko ajan siinä luulossa, että Marja ryöstettiin Shemeikan matkaan. Tavatessaan Shemeikan, Juha pieksee tämän, mutta saa kuitenkin kuulla, että Marja oli lähtenyt vapaaehtoisesti. Saatuaan Marjan ja lapsen kotiin, Juha hukuttautuu koskeen Marjan katsellessa epätoivoisena rannalla.

Kirja oli koko tunnelmaltaan hyvin synkkä. Jo alusta lähtien kävi ilmi, että Juhan ja Marjan välillä oli eripuraa, iästä ja mieltymyksistä johtuen. Kirjan tapahtuma-aika jäi itselleni epäselväksi, mutta epäilisin sen osuvan mahdollisesti johonkin 1700 -luvulle. Kerrontatapa oli mielenkiintoinen. Asiat, joista luin, olivat raskaita ja lohduttomia, mutta kirja ei silti ollut sävyltään äärettömän raskas. Tarkoitan siis, että juonenkäänteet tapahtuivat ilman sen suurempaa pohjustamista tai monisanaista selittelyä. Kirja meni suoraan asiaan, tapahtumien ytimeen vieden lukijansa mukanaan suoraan tunteiden pyörremyrskyn keskukseen tämän sitä edes tiedostamatta. 

Vaikka en ollut ennen lukenut Ahon kirjallisuutta, olin lukenut arvosteluista ja vastaavista hänen taidostaan kuvata naisen sielunelämää. Niinpä minulla oli suurehkot odotukset nimenomaan tämän osa-alueen suhteen. Ja kieltämättä, Aho kyllä osasi asiansa. Välillä miehen kirjoittamaa kirjaa lukiessa naishahmot vaikuttavat joko stereotypioilta tai muuten vaan epäuskottavilta, mutta Juha oli positiivinen poikkeus. Marja oli hyvin uskottava tapaus. Kirjan luettuani, jäin miettimään tätä asiaa ja aikani kuluksi googlailin vähän lisää tietoa siitä. Sain selville, että itsellään Juhani Aholla oli ollut elämänsä aikana jonkun verran naisseikkailuja. Aho oli naimisissa Venny Soldan-Brofeldtin kanssa, mutta hänellä oli myös lapsia vaimonsa pikkusiskon kanssa. Liekö tiivis kanssakäyminen naisten kanssa vaikuttanut Ahoon, ja antanut hänelle tarvittavaa kokemusta. Tai ehkä Ahon osaaminen näissä asioissa syynä hänen suosioonsa naisten keskuudessa. 

Kuten todettu, kyseessä on kauas historiaan sijoittuva romaani. Sitä oli silti miellyttävä lukea, koska tapahtumat olisivat voineet olla suoraan tästä päivästä. Kaikkine pettämisseikkailuineen ja hahmojen itsekkäine luonteenpiirteineen kirja oli vailla ajan kahleita. Voin (valitettavasti) uskoa monen nykypäivän ihmisen kokevan samanlaisia tilanteita omassa elämässään. 

Näin loppukaneettina voin todeta kirjan olleen laadukas lukukokemus. Se sai minut myötätuntemaan voimakkaasti henkilöiden surun ja epätoivon. Tunnelma oli todellinen ja vangitseva. Toden totta onnistunut valinta!

Riittävän hyvä

Operaatio äiti blogin Anette heitti minulle haasteen, johon en tietenkään voinut olla tarttumatta. Ajattelin tuoda tähän niin puhuttavaan kiusaamiskeskusteluun vähän omaa näkökulmaani.

En ole ikinä ollut kiusattu, saati sitten kiusaaja. Koulussa ei kyllä ole päästetty lapsia ja nuoria unohtamaan aihetta, siitä on puhuttu, nuhdeltu, muistutettu, jaariteltu ja huomautettu joka välissä. Mutta on yksi puoli, josta en ole ikinä kuullut puhuttavan. Mielestäni ihmisiä ei kannusteta tarpeeksi kehumaan ja kiittämään toisia. Olen vakaasti sitä mieltä, että kieltämisen ja moittimisen sijasta, niin nuoria kuin aikusiakin tulisi muistuttaa kiittämään, kehumaan, rohkaisemaan ja tsemppaamaan toisia. Sen sijaan, että pidettäisiin palopuheita siitä miten pahalta toisesta tuntuu, kun hänelle haistatellaan, voitaisiin tuoda esiin positiivisia ajatuksia. Sen sijaan että sanottaisiin: Etkö tajua miten pahalta toisesta tuntuu! voisi kysyä: Minkä takia olet ollut erityisen ylpeä kaveristasi tällä viikolla? Tai sen sijaan että moitit: Toisen vaatteiden haukkuminen kertoo huonosta itsetunnostasi, kysy: Kenen tyylistä olit iloisesti yllättynyt tänään? Tai mielummin, että sanoisit Ette saa sanoa noin toiselle voisit kysyä:  Mistä asioista voisit tänään kiittää työ- tai koulukaveriasi?

Minun mielestäni kiusaamista varmasti saisi vähennettyä sillä, että kaikkia muistaisivat kehumisen ja tsemppaamisen tärkeän taidon. Kun kaikki parhaansa mukaan kiittävät toisiaan, työpaikan tai koulun ilmapiiri paranee, mikä taas vaikuttaa varmasti kiusaamisen vähenemiseen. Ja kukapa ei pitäisi kehujen saamisesta!

Haastankin nyt sinut luomaan positiivista ilmapiiriä. Kehu työkaverin onnistunutta asuvalintaa, kiitä naapurin mummoa, joka pitää hyvää huolta pihan kukista. Kehu kokeessa tai isossa projektissa hyvin onnistunutta kaveria tai tarjoa auttavaa kättä hänelle. Otetaan yhdessä vastuuta ja tsempataan toisia!

Elämää Pohjantähden alla lähes seitsemän vuosikymmenen ajan

Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan kirjoittama romaanitrilogia, jonka tapahtumat sijoittuvat 1880- luvulta aina 1950-luvun alkupuolelle asti. Tapahtumapaikkana on senaikainen Suomi. Pääosaan tapahtumista nousevat Suomen sisällissota ja toinen maailmansota. Trilogian päähenkilöitä ovat ensimmäisessä osassa Jussi ja Alma Koskela. Se alkaa siitä, kun Jussi Koskela alkaa rakentaa omaa torppaa ja kuivattaa sen mailla olevia soita viljelysmaiksi. Kirjan loppupuolella heidän esikoisensa Akseli Koskela nousee merkittävämpään osaan ja pitää siitä kiinni aina viimeisen osan loppuun asti. Juoni kuvaankin hänen kasvutarinaansa.

                 Elämä on kovaa työtä ja se jättää jälkensä sen keskellä kasvavaan Akseliin. Mentyään naimisiin hän saa torpan omistukseensa. Elämä ei helpotu yhtään, sillä kun Elina odottaa kolmatta lastaan, Akseli veljineen joutuu sisällissotaan. Ainoastaan Akseli selviytyy elossa. Akseli ja Elina saavat lisää lapsia, ja elämä alkaa vaikeuksien jälkeen pikkuhiljaa hymyillä. Akseli on kuitenkin ehdonalaisessa vankeudessa ja se vaikuttaa joidenkin kyläläisten suhtautumiseen. Seuraava takaisku on kuitenkin jo odottamassa nurkan takana. Tällä kertaa se on toisen maailmansodan muodossa. Koskelan kolmas sukupolvi, Elinan ja Akselin kolme vanhinta poikaa joutuvat talvisodan rintamalle. Vain Vilho palaa takaisin. Hän ei kuitenkaan jää kotiin, vaan menee upseerikouluun. Tämä on kova isku isälle, joka olisi toivonut että poika muuttaa takaisin kotiin ja jossain vaiheessa ottaa torpan omistukseensa. Vilho saavuttaa luutnantin arvon, mutta jatkosodan syttyessä joutuu takaisin rintamalle ja kaatuu siellä. Viimeisen osan loppupuolella myös Akseli kuolee sydänkohtaukseen.

                 Täällä Pohjantähden alla on melko tyypillinen historiallinen romaanitrilogia. Se on kuitenkin kirjoitettu hyvin realistisesti ja tosiasioita kaunistelematta. Sen onkin sanottu olevan hyvä teos sosiaalihistorian kansantajuistamiseksi.

                 Julkaisemisaikanaan trilogia oli mielenkiintoisessa asemassa, koska se kertoi sisällissodasta häviäjän näkökulmasta. Se myös vaikutti historiantulkintaan murentamalla harhakäsitystä vapaussodasta.

Ennen kirjan julkaisua vallalla oli hyvin voimakas harhakäsitys valkoisten ylempiarvoisuudesta ja paremmuudesta. Siksi kirja, vaikkakin se herätti kohua, oli myös arvokas teos suomalaisille. Trilogia osaltaan vaikutti suomalaisten yhdistymiseen ja kahtiajaottelun poistumiseen.  Sen perusteella he oppivat ymmärtämään sisällissotaa neutraalimmalla tavalla.

                                   Kerronta trilogiassa oli joustavaa ja selkeää. Se kulki luonnollisesti eteenpäin kuljettaen lukijaansa kevyesti mukanaan. Kuvaukset elämästä olivat suoria ja rehellisiä. Vaikka trilogian päällimmäisenä teemana oli ahkeruus, periksiantamattomuus ja sitkeys, niin silti ihmiselle luontainen herkkyys ja haaveellisuus pilkotti kaiken sen synkkyyden läpi. Esimerkiksi Jussin kuoleman jälkeen Linna kuvaa kauniisti tuvan elämää: ”---sellainen seikka kuin tuvan lattiassa hohtava ikkunaneliön kuva. Näin käy varsinkin kun se tulee yhä korkeampia ja korkeampia kaaria tekevästä auringosta, siis joskus keskitalven jälkeen. Elina kehräsi ja ottaessaan kopasta haituvia, hän huomasi niiden lämmenneen, kun ne sattuivat olemaan tuon valoneliön kohdalla. Kehruun nostattama tomu leijui ilmassa. Tupa runoili.”

                Kuin vastakohtana tälle kauniille runollisuudelle oli yhä vieläkin tiukassa oleva käsitys siitä, että mies ei ole mies, jos liian herkäksi rupeaa. Kyseinen asenne käy hyvin ilmi tapauksesta, joka sattui Akselin ja Elinan poikien vielä ollessa pieniä. Kun nuorin jätti oman keppikuormansa kantamatta, ei hänelle siitä vihaisia oltu, tokaistiin vain, että ”Kuinkas sinä semmoista teet? Ei mies sillä lailla kesken heitä.” Seuraavassa kappaleessa selitetään hieman asiaa: ” Tällaisiin sanontoihin sisältyi valtaosa poikien kasvatuksesta. --tuollaiset haasteenomaiset vetoomukset miehen kunniaan ruoskivat pahemmin kuin vitsa. Oli häpeällistä valittaa, oli häpeällistä itkeä, oli häpeällistä hakea apua vanhemmilta, oli häpeällistä väsyä ja ylipäänsä oli häpeällistä olla epämiehekäs ja osoittaa minkäänlaisia tunteita.”

                 Akseli ja Elina ovat muodostuneet merkittäviksi suomalaisuuden ja suomalaisen sisukkuuden vertauskuviksi. He ikään kuin symboloivat kaikkia niitä miehiä ja naisia ankaralla työnteolla ja vahvasti käyneet taistelua itsensä puolesta. Akselin kasvutarina myös omalta osaltaan kuvaa suomalaiseen kansaan syvään juurtunutta sisukkuutta, jäyhyyttä ja periksiantamattomuutta. Vaikka kansainvälistymisen tuulet ovat tuoneet Suomeen uusia käyttäytymismalleja, silti suomalaiset ennen muuta arvostavat ahkeraa työntekoa ja tarmokkuutta, ja vasta sitten muita hyveitä kuten sosiaalisuutta tai ulospäinsuuntautuneisuutta. Tämä ajattelutapa on lähtöisin jostain hyvin kaukaa historiasta, mutta varmasti ne vaikeat tapahtumat joita Pohjantähdessäkin kuvaillaan, ovat edesauttaneet tuon ajatusmallin voimistumista ja kiinnittymistä suomalaiseen kansanluonteeseen.

                 Loppujen lopuksi, trilogia kuitenkin kuvaa tavallista suomalaista talonpoikaiselämää iloineen ja suruineen. Talonpoikia, jotka joutuivat joko tahtomattaan tai asiaa edistäneenä kokemaan Suomen historian mullistavimman murroksen. Vaikka aika oli hyvin erilainen trilogian tapahtuma-aikana, henkilöiden ajattelutavasta löytyy paljon yhtäläisyyksiä nykyajan suomalaisen ajatusmaailman kanssa.

                 Romaanisarjan viimeisen osan loppu kokoaa kauniisti tapahtumat yhteen. Siinä kerrotaan Janne Kivivuoren käynnistä Koskelaan. Veljen näkeminen tuo Elinalle paljon haikeita muistoja mieleen. Hänen ajatuksiinsa palaavat ”koti, vanhemmat, Akseli ja sen mukana paljon muuta”. Lopetus ei varsinaisesti ole surullinen, mutta kovin haikea kyllä. Lukijalta eivät ole kyyneleet kaukana. Viimeisen sivun sanat muistuttavat lukijaansa niin selvästi elämän kovuudesta ja rajallisuudesta. 

Suomen sisällissota Pentinkulmalaisittain: toinen osa trilogiasta Täällä Pohjantähden alla

   Pohjantähti-trilogian toinen osa jatkuu siitä mihin edellinen loppui. Akseli ja Elina ovat muuttaneet vanhaan päärakennukseen, ja Jussi ja Alma asuvat nuorempien poikien kanssa ”vaarinpirtissä”. Torpparien ja maanomistajien välit kiristyvät entisestään. Torpparivapautuslakia puuhataan yhä tehokkaammin. Suojeluskuntia ja järjestyskaarteja perustetaan siellä sun täällä ja Akseli on aktiivisesti mukana työläisten oikeuksien ajamisessa. Tulehtunut tilanne kärjistyykin pian veriseksi sisällissodaksi punaisten ja valkoisten eli työläisten ja maanomistajien välille. Akseli toimii punapäällikkönä surullisessa taistelussa. Kaikkien tuntema lopputulos, punaisten häviö, aiheuttaa Akselille kuolemantuomion, joka kuitenkin lievennetään elinkautiseksi vankeustuomioksi.

   Romaanisarjan keskimmäinen osa on aihepiiriltään yksitoikkoisempi ja synkempi kuin ensimmäinen ja viimeinen. Se keskittyy pääasiassa pentinkulmalaisten taisteluun uuden torpparilain voimaansaamiseksi ja sisällissotaan, joka on pitkään kyteneen vihan lopputulos. Tässä teoksessaan Linna ei ole lähtenyt yksityiskohtaisesti kuvailemaan sodan julmuuksia ja väkivaltaisuuksia. Pääasiassa kirjassa kuvaillaan sodan vaikutuksia yhteiskuntaan, perheeseen ja yksilöön. Romaani kertoo hyvin Suomen historian ristiriitaisimmasta tapahtumasta, jonka vaikutukset suomalaiseen yhteiskuntaan ovat olleet harvinaisen kauaskantoiset.

   Tarina Akselista miehenä, joka on päättäväinen persoona, eikä helpolla anna periksi, mutta joka joutuu alistumaan kuoleman uhalla vahvempiensa epäoikeudenmukaisen vallan alle, on varmasti nykypäivänäkin monelle tuttu. Tämä on yksi syy romaanin saamaan suureen suosioon. Tunteita kuvaillaan kirjassa niin luonnollisella ja selvällä tavalla, että lukija tuntee itse kokeneensa tapahtumat omassa elämässään. Kyseinen tyyli on hyvin tyypillistä suomalaisuutta niin kirjallisuudessa kuin oikeassakin elämässä.

   Nykypäivän lukija voi hyvin tajuta, miksi kyseinen romaani ilmestymisaikanaan aiheutti niin suuren kohun. Siinä kuvattiin maanomistajien tekemiä julmuuksia yhtään kaunistelematta. Mutta nykyaikaiselta kannalta katsottuna, kyseinen tyyli oli tärkeässä asemassa suomalaisten yhdistymisessä. Ennen oli ollut paheksuntaa herättävää vain muistellakin sodassa menehtyneitä punaisia. Kirjan julkaisemisen jälkeen, uudenlainen näkemys alkoi vallata alaa. Ensi kertaa uskallettiin julkisesti puhua tästä niin kipeästä aiheesta. Ja ensi kertaa julkisen keskustelun alle joutuivat myös valkoisten tekemät hirmutyöt. Sotaa alettiin ymmärtää paljon neutraalimmalla tavalla. Pikkuhiljaa alaa alkoi vallata ymmärrys siitä, että myös maanomistajien taholta tehtiin anteeksiantamattomia tekoja. Traagisuudestaan huolimatta romaani on nostalginen silta menneisyyteen, ja siihen suomalaisuuteen, jota emme enää näe ympärillämme.

Kirjailijasalkku & Väinö Linna

Ja taas pitää pahoitella blogin viimeaikaista hiljaiseloa...
Nyt siihen on kyllä tulossa muutos, koska sain vähän aikaa sitten valmiiksi äidinkielen päättötyönä tehtävän kirjailijasalkun. Ajattelin muutamia sitä varten kirjoittamiani tekstejä postailla tänne.
Tein siis päättötyön Väinö Linnasta, joten arviointeja hänen kirjallisuudestaan saatte tässä lähitulevaisuudessa lueskella :)

Ensimmäisenä arvostelu kirjasta Täällä Pohjantähden alla 1.

Pentinkulma ensi kertaa Suomen kartalle

”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” Näillä eleettömillä sanoilla aloittaa Väinö Linna yhden merkittävimmistä teoksistaan, Pohjantähti – trilogian ensimmäisen osan. Tuo jo kovin tunnetuksi tullut virke kuvaa hyvin koko kirjan läpi kulkevaa kaunista eleettömyyttä. Kirjan päähenkilö on – kuten arvata saattaa – Jussi Koskela. Kirjan alkuosa keskittyy kuvaamaan hänen ja hänen vaimonsa Alma Koskelan sisukasta työntekoa, kun he rakentavat omaa elämäänsä. Romaani sijoittuu 1800 -luvun loppupuolelta 1900 –luvun alkuun. Jussi Koskela aloittaa mahdottomalta tuntuvan urakan rupeamalla kuivattamaan torppansa soita viljelysmaaksi. Samalla hän rakentaa Koskelan ensimmäisiä rakennuksia. He myös saavat perheenlisäystä, kolme poikaa. Kirjan loppupuolella vanhin poika, Akseli Koskela nouseekin etualalle kasvaessaan katkeroituneeksi ja jäyhäksi nuoreksi mieheksi. Hän ihastuu kummisetänsä ja naapuritorpan isännän tyttäreen Elinaan ja kirjan viimeisillä sivuilla kerrotaankin heidän häistään.

                 Mielestäni kirjan juoni etenee tarkoituksenmukaisella vauhdilla ja säilyttäen arvokkuutensa. Jo alussa mainitsemani yksinkertainen kerrontatapa säilyttää muotonsa ensimmäisestä lauseesta aina viimeiseen saakka. Erilaiset juonenkäänteet kerrotaan asiallisesti ilman turhia pohdiskeluja. Mielestäni juuri kyseinen kerrontatylli antaa kirjalle sille ominaisen tunnelman, joka kuvastaa hyvin perinteistä suomalaisuutta: jäyhyyttä ja periksiantamattomuutta. Juonenkäänteissä oli helppo pysyä kärryillä ja myös oman mielipiteen muodostaminen tapahtumista luonnistui automaattisesti. Ainoastaan suutari Halmeen ja muutamien muiden pitämät pitkät poliittiset palopuheet kirjan jälkimmäisellä puolikkaalla kaikkine korulauseineen, jättivät politiikkaan tottumattomalle lukijalle muutamia kysymysmerkkejä sisällöstään. Mutta näin jälkeenpäin ajateltuna, sai Linna taitavana kynänkäyttäjänä minussa jokseenkin samanlaisen tunnelman kuin silloisissa suomalaisissa, jotka olivat paikanpäällä kuuntelemassa noita puheita. Vaikka monien mahtipontisten lausahduksien merkitys jäi hämärän peittoon, ei se suureellinen tapa jolla ne esitettiin jättänyt ketään kylmäksi.

                

                 Myös henkilökuvaukset olivat mielestäni kiinnostavia. Jussi kuvataan jäyhänä ja sitkeänä, tyypillisenä suomalaisena miehenä, joka ei pyydä apua ennen kuin äärimmäisessä tarpeessa. Hän on myös epäileväinen, negatiivinen ja äärimmäisen saita. Alma on hänen mielenkiintoinen vastakohtansa, positiivinen ja iloinen. Monesti kirjassa kerrotaan hänen ”sisäisestä naurustaan”. Alma on ulkoisesti tyyni, mutta sisäisesti iloinen ja eloisa. Hänen hyväntuulisuutensa on valaiseva tekijä torpan arjessa.

                 Kolmas huomion herättävä henkilöhahmo kirjassa oli letkautuksistaan tunnettu Otto Kivivuori, muurari ja Jussin ystävä. Hän sutkautuksillaan saa miehet nauramaan, mutta hienossa perheessä kasvaneen vaimonsa ärsyyntymään. Mielestäni kirjassa kiinnostavinta oli luonteiden moninaisuus. Vaikka periaatteessa lähtökohdat olivat kaikilla ainakin suurin piirtein samat, suhtautumiset onnistumisiin ja taka-iskuihin olivat niin toisistaan poikkeavia.

                 Tämän merkittävän trilogian ensimmäinen osa on mielestäni erinomainen teos, joka avaa nuoremmille lukijoilleen aivan uusia ulottuvuuksia esi-isiemme maailmaan. Vaikka hyvin tiesin siitä miten julmasti torppareita kohdeltiin, kyseinen romaani toi sen niin henkilökohtaiselle tasolle, että vasta nyt voin sanoa tietäväni jotain Suomen lähihistorian talonpoikaiselämästä maanomistajien ikeen alla. Tuo vahva kahtiajakautuminen vastinpareiksi säätyläiset – rahvas, yläluokka – alaluokka, omistava – ei-omistava ja työnantajat - työntekijät, johti lopulta veriseen sisällissotaan ja suomalaisiin voimakkaimmin vaikuttaneeseen ja lopullisimpaan erotteluun – erotteluun punaisiin ja valkoisiin. Tämä on kuitenkin jo Pohjantähti-trilogian toisen osan aihe.

Monte-Criston kreivi, Alexandre Dumas vanhempi

Blogin puolella on ollut vime aikoina vähän hiljaista. Muutto ulkomaille kaikkine uusine asioineen on vienyt huomion ihan 100-prosenttisesti muualle. Luin kuitenkin vähän aikaa sitten Aleksandre Dumas'n Monte Criston kreivin. Lukukokemus oli sinänsä mielenkiintoinen, koska se oli ensimmäinen kokopitkä tabletilta luettu kirja. Vaikka olen ennen periaatteesta vastustanut e-kirjoja ja suosinut oikeita kirjoja ihan tunnelman takia, niin nyt on kyllä pakko sanoa että kirjasta jäi pelkästään hyvä fiilis. Vaikka tietysti muutamat pikkuseikat kuten musteen ja vanhan kirjan tuoksu sekä sivujen kääntämisestä syntyvä kahina jäivät kokematta, ei se latistanut tunnelmaa niin paljon kuin olin pelännyt. Ja pakon alla suostuisin varmaan tihrustamaan kirjan kännykänkin näytöltä jos ei muuten saisi luettua. :)
Jos näiden ulkonaisten seikkojen pohdiskelu nyt jätetään sikseen, ja päästään itse tarinaan, niin on kyllä pakko sanoa, että en joutunut pettymään. Alexandre Dumas vanhemmalle tavanomainen upea ja kiehtova kerrontatyyli sai minut jälleen kerran pauloihinsa. Juoni alka kuvaamalla mereltä palaavaa nuorta, taitavaa ja komeaa merimiestä Edmond Dantés'iä. Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alkupuolen Ranskaan. Edmond on aikeissa viettää kihlajaisia rakastamansa Mercedeksen kanssa. Suunnitelma kuitenkin epäonnistuu, kun Mercedekseen rakastunut Fernand, Edmondia kadehtiva Danglairs ja oman uransa pelastava de Villefort saavat aikaiseksi vankilatuomion nuorelle merimiehelle. Hän istuu 14 vuotta vankilassa ja epätoivoisimpana hetkenä yritää jopa saada itsensä tapettua nälkään. Ystävyys viereisen sellin apotti Farian kanssa, joka yrittää kaivaa pakotietä vankilasta, osoittautuu kuitenkin pelastukseksi Edmondille. Apotti kuitenkin kuolee, mutta Edmond pääsee pakenemaan vankilasta vietettyään siellä 14 vuotta. Apotti Farian antaman kartan avulla hän löytää tiensä Montecriston saarelle ja sen mittaamattoman arvokkaan aarteen luo. Hän alkaa nimittää itseään Monte-Criston kreiviksi ja äkkirikastuneena hän päättää kostaa niille jotka aiheuttivat hänen vankeutensa.
Tästä eteenpäin juoni kulkee mitä erikoisimpia käänteitä pitkin, päätyen lopulta ratkaisuun, jossa Monte-Criston kreivi tunnustaa olleensa väärässä kostotoimiensa johdosta.

Tällä kertaa vähän erityyliset kuvat :)

Kieli jota kirjassa on käytetty on kiehtovaa ja se saa aikaan hämyisen seikkailukirjojen tunnelman. Juonenkäänteet ovat aivan uskomattoman kekseliäitä, enkä kirjaa lukiessani lakannut ihmettelemästä sitä mielikuvituksen lajuutta, joka sen kirjoittajalla on täytynyt olla. Voi vain hämmästellä sitä, miten joku onkin voinut keksiä jotain niinkin kaunista luettavaa. Vaikka juonenkäänteitä oli paljon ja henkilöitä sitälin enemmän, en missään vaiheessa pudonnut kärryiltä. Henkilöhahmojen luonteenpiirteet eivät myöskään käyneet liian yksitoikkoisiksi, niinkuin joskus käy, kun kirjassa on enemmän kuin kymmenen eri henkilöä. Nyt kuitenkin kaikkien niiden luonteiden kiinnostavat kuvaukset ja erilaiset tapahtumarikkaat käänteet vain kiinnittivät kaiken mielenkiinnon yhä tiukemmin kirjan sivuille.

 Myös muutamat lauseet jäivät minulle mieleen. Esimerkiksi kirjan alussa Edmond puhuu kuolleesta kapteenista ja toteaa: "Kannatti todellakin sotia kymmenen vuotta englantilaisia vastaan kuollakseen aivan samoin kuin muutkin vuoteessaan." Lausahduksessa on vinha perä. Vaikka joku tekisi  minkälaisia urotekoja elämänsä aikana, se ei tee hänestä slti yhtään sen parempaa tai erilaisempaa ihmistä kuin muut.
Oli ihanaa lukea kirja jonka aloittamista ei joutunut hetkeäkään katumaan. Suosittelen kirjaa kaikille seikkailuromaanien ystäville. Voin taata, että kirjan vastustamaton lumo ehdottomasti tulee saamaan sinut pauloihinsa!


P.S. Jos haluat pysytellä tunnelmissa, käypä kurkkaamassa tästä ihanien Montecristo sandwichien ohje!

Tiikerin lapsi, Torey Hayden

   Jos muutamat edelliset kirjat ovat olleet vähän diipa-daapaa, niin tässä on kirja joka on kaikkea muuta. Kirja, joka on samalla koskettava, järkyttävä, itkettävä, naurattava ja mukaansatempaava.

   Kirja perustuu kirjoittajansa kokemiin tositapahtumiin. Torey Hayden on erityisopettaja joka on kirjoittanut myös muita kirjoja. Tähän suomenkieliseen teokseen on sisällytetty kaksi kirjaa, ensimmäinen nimeltään One child ja toinen Tiger's Child.  

   Torey Haydenilla on oma erityisluokka. Sille on sijoitettu kahdeksan eri tavoilla mieleltään järkkynyttä lasta. Juuri kun Torey on alkanut saada suhteellisen tasapainon ja järjestyksen luokkaansa, ilmoitetaan uudesta oppilaasta. Luokalle saapuu Sheila, kuusivuotias tyttö, joka on yrittänyt polttaa elävältä pienen pojan. Sheilan äiti on hylännyt tämän ja isä jonka huostassa Sheila on, pahoinpitelee tätä. Sheila aiheuttaa luokassa harmeja toisensa jälkeen. Torey huomaa kuitenkin lapsen olevan poikkeuksellisen lahjakas. Hänen älykkyysosamääränsä huitelee taivaissa ja hän ratkaisee monta vuosiluokkaa itseänsä vanhemmille oppilaille tarkoitettuja tehtäviä helposti. Tyttö on kuitenkin omituisen sulkeutunut ja sisäänpäinvetäynyt. Torey yrittää saada häneen kontaktin, ja onnistuukin luomaan tyttöön vahvan siteen. Sheila alkaa vihdoin luottaa opettajaansa. Juuri kun Sheila on ruvennut nauttimaan koulunkäynnistä, opetushallitus ilmoittaa, että Toreyin luokka lopetetaan ja oppilaat sijoitetaan tavallisille luokille. 

   Tarina on riipaiseva kertomus luottamuksesta. Juuri kun Sheila on löytänyt ihmisen johon luottaa, hänet hylätään jälleen. Tyttö tuntee olonsa petetyksi. Hän ei voi ymmärtää, miksi hänen täytyy erota niin rakkaaksi käyneestä opettajasta.

   Kirjan toinen osa sisältää enemmän tapahtumia Toreyn henkilökohtaisesta elämästä. Siinä kerrotaan miten Torey yrittää löytää Sheilan udestaan ja onnistuukin siinä. Tyttö on teini-iässä ja hän vaikuttaa unohtaneen täysin lapsuuden tapahtumat. Torey pitää kesäleiriä vammaisille lapsille ja pyytää Sheilan sinne avustajaksi. Tyttö pärjää hyvin lasten kanssa mutta läheinen kanssakäyminen Toreyn kanssa avaa vanhoja haavoja. Sheilan ulkokuori alkaa murtua. Tapahtumia palaa mieleen pikkuhiljaa ja niiden muistoista yli pääseminen on vaikeaa. Mutta vaihe vaiheelta lämmin suhde alkaa palautua ja kirjan lopussa Sheila kutsuukin Toreytä jo äidikseen.

   Oli erityisen koskettavaa lukea lapseen kohdistuvista julmuuksista. Vaikka periaatteessa tiesin että monet lapset joutuvat kokemaan aivan järkyttävää pahoinpitelyä ja hyväksikäyttöä, niiden tuominen näin henkilökohtaiselle tasolle tuntui aivan erityisen pahalta. Kirja kertoi Sheilan tarinaa aina tämän aikuisuuteen asti. Kirjan lukeminen todella opetti ymmärtämään mitä tarkoittaa niin usein käytetty fraasi "jokaisella lapsella on oikeus turvalliseen kasvuympäristöön". Se auttoi tajuamaan, että lapsuuden tapahtumat oikeasti vaikuttavat tuskallisen pitkälle. 

   Oli ihanaa lukea pitkästä aikaa kirja joka nosti tunteet pintaan ja joka oli täynnä asiaa. Hieman ihmettelin Toreyn ikää. Sitä ei alussa kerrottu suoraan ja kun sitten kirjan loppupuolella sen sain selville, hämmästyin. Torey toimi erityislasten luokanopettajana vain vähän yli kaksikymmentä vuotiaana. Ei taida olla Suomessa mahdollista. Suosittelen ehdottomasti kirjan lukemista. Se on todella silmiä avaava ja perspektiiviä antava kokemus!