Tiikerin lapsi, Torey Hayden

   Jos muutamat edelliset kirjat ovat olleet vähän diipa-daapaa, niin tässä on kirja joka on kaikkea muuta. Kirja, joka on samalla koskettava, järkyttävä, itkettävä, naurattava ja mukaansatempaava.

   Kirja perustuu kirjoittajansa kokemiin tositapahtumiin. Torey Hayden on erityisopettaja joka on kirjoittanut myös muita kirjoja. Tähän suomenkieliseen teokseen on sisällytetty kaksi kirjaa, ensimmäinen nimeltään One child ja toinen Tiger's Child.  

   Torey Haydenilla on oma erityisluokka. Sille on sijoitettu kahdeksan eri tavoilla mieleltään järkkynyttä lasta. Juuri kun Torey on alkanut saada suhteellisen tasapainon ja järjestyksen luokkaansa, ilmoitetaan uudesta oppilaasta. Luokalle saapuu Sheila, kuusivuotias tyttö, joka on yrittänyt polttaa elävältä pienen pojan. Sheilan äiti on hylännyt tämän ja isä jonka huostassa Sheila on, pahoinpitelee tätä. Sheila aiheuttaa luokassa harmeja toisensa jälkeen. Torey huomaa kuitenkin lapsen olevan poikkeuksellisen lahjakas. Hänen älykkyysosamääränsä huitelee taivaissa ja hän ratkaisee monta vuosiluokkaa itseänsä vanhemmille oppilaille tarkoitettuja tehtäviä helposti. Tyttö on kuitenkin omituisen sulkeutunut ja sisäänpäinvetäynyt. Torey yrittää saada häneen kontaktin, ja onnistuukin luomaan tyttöön vahvan siteen. Sheila alkaa vihdoin luottaa opettajaansa. Juuri kun Sheila on ruvennut nauttimaan koulunkäynnistä, opetushallitus ilmoittaa, että Toreyin luokka lopetetaan ja oppilaat sijoitetaan tavallisille luokille. 

   Tarina on riipaiseva kertomus luottamuksesta. Juuri kun Sheila on löytänyt ihmisen johon luottaa, hänet hylätään jälleen. Tyttö tuntee olonsa petetyksi. Hän ei voi ymmärtää, miksi hänen täytyy erota niin rakkaaksi käyneestä opettajasta.

   Kirjan toinen osa sisältää enemmän tapahtumia Toreyn henkilökohtaisesta elämästä. Siinä kerrotaan miten Torey yrittää löytää Sheilan udestaan ja onnistuukin siinä. Tyttö on teini-iässä ja hän vaikuttaa unohtaneen täysin lapsuuden tapahtumat. Torey pitää kesäleiriä vammaisille lapsille ja pyytää Sheilan sinne avustajaksi. Tyttö pärjää hyvin lasten kanssa mutta läheinen kanssakäyminen Toreyn kanssa avaa vanhoja haavoja. Sheilan ulkokuori alkaa murtua. Tapahtumia palaa mieleen pikkuhiljaa ja niiden muistoista yli pääseminen on vaikeaa. Mutta vaihe vaiheelta lämmin suhde alkaa palautua ja kirjan lopussa Sheila kutsuukin Toreytä jo äidikseen.

   Oli erityisen koskettavaa lukea lapseen kohdistuvista julmuuksista. Vaikka periaatteessa tiesin että monet lapset joutuvat kokemaan aivan järkyttävää pahoinpitelyä ja hyväksikäyttöä, niiden tuominen näin henkilökohtaiselle tasolle tuntui aivan erityisen pahalta. Kirja kertoi Sheilan tarinaa aina tämän aikuisuuteen asti. Kirjan lukeminen todella opetti ymmärtämään mitä tarkoittaa niin usein käytetty fraasi "jokaisella lapsella on oikeus turvalliseen kasvuympäristöön". Se auttoi tajuamaan, että lapsuuden tapahtumat oikeasti vaikuttavat tuskallisen pitkälle. 

   Oli ihanaa lukea pitkästä aikaa kirja joka nosti tunteet pintaan ja joka oli täynnä asiaa. Hieman ihmettelin Toreyn ikää. Sitä ei alussa kerrottu suoraan ja kun sitten kirjan loppupuolella sen sain selville, hämmästyin. Torey toimi erityislasten luokanopettajana vain vähän yli kaksikymmentä vuotiaana. Ei taida olla Suomessa mahdollista. Suosittelen ehdottomasti kirjan lukemista. Se on todella silmiä avaava ja perspektiiviä antava kokemus!

Sulavoi, Heli Laaksonen

   Sulavoi on runoilija Heli Laaksosen neljäs runokokoelma, joka julkaistiin vuonna 2006. Se on kirjoittajalleen tyypillisellä tavalla kirjoitettu lounaismurteella. Kieli kieltämättä vaati hieman totuttelua, mutta kun jutun juonesta sai kiinni, lukeminen alkoi sujua paremmin. Runot olivat melko erityyppisiä. Oli runoja rakkaudesta, laivan seisovasta pöydästä ja unelmista.

   Laaksosen runot ovat kiehtovalla tavalla koskettavia. Runoissa tutuista asioista on tuotu uusia puolia esiin hauskalla tavalla. Yhtenä esimerkkinä seuraava runo, joka löytyy myös takakannesta, nimeltään Avioehto:

Avioehto
Ehto o ehrotoine.
Eräpäivän mennä mettä.
Määl tarkoteta munt ja sääl sunt.
Sopimukse saa purkka, jos ossa koota kans.

1. Jos sää lähret, mää saan pittä kaik.
2. Jos mää lähren, otan sunt mukka.



Allekirjotus tähä _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

   Mielestäni ylläoleva runo kiteyttää hienosti koko runokokoelman perusajatuksen. Tavallisia, iloisia ja surullisia asioita on kerrottu hellyttävän yksioikoisesti, mutta samalla ilman liikaa pelkistämistä. Runoissa oli häkellyttävän tarkkoja kuvauksia niin omista ajatuksistani kuin monista yleisistä tosiasioista kerrottuna kauniilla ja konstailemattomalla tavalla.

   Myös runojen monipuolisuus hämmästytti. Aiheita löytyi laidasta laitaan kuten jo alussa mainitsin. Kuitenkin niillä oli joku yhdistävä tekijä joka aiheutti samankaltaisuuden tunnun. Ehkä se oli nimenomaan se lounaismurre, joka sai tuon fiiliksen aikaan. Vaikka alkuun oli hieman vaikea tottua erilaiseen kieleen kuin mitä on tottunut kuulemaan, loppujen lopuksi tunnelma oli miellyttävä. Erityiset sanavalinnat toivat runoihin aivan uudenlaista hehkua.

   Voin hyvin suositella tätä runokokoelmaa. Se sopii hyvin ennakkoluulottomalle ja jotain erilaista haluavalle lukijalle. Vaikka monet kokoelman runot ovatkin melankolisia, niin niitä kaikkia voi hyvällä syyllä sanoa todellisiksi hyvän mielen runoiksi!

Humiseva harju, Emily Brontë

Humiseva harju. Monista niin synkkä ja surumielinen, että sitä ei tee mieli lukea, mutta minusta yksi parhaista kirjoista, joita olen lukenut.

Kirjan alkaessa herra Lockwood on vuokrannut Rastaslaakson kartanon Heathcliffilta. Herra Lockwood haluaa tutustua vuokraisäntäänsä ja tekee vierailun Humisevaan harjuun. Talon ja sen asukkaiden hiljaisuus ja vakavuus saa Lockwoodin janoamaan lisää tietoa sen synkästä menneisyydestä. Rastaslaakson taloudenhoitaja Ellen Dean suostuu kertomaan Humisevan harjun tapahtumista isännälleen. Catherine "Cathy" Earnshaw on onnellisen perheen tytär. Hänellä on yksi veli. Eräänä päivänä heidän isänsä saapuu matkaltaan mukanaan pieni mustalaispoika, Heathcliff. Alun ennakkoluulot voitettuaan Cathysta ja Heathcliffista tulee erottamattomat ystävykset. He viettävät kaiken aikansa yhdessä. Aikanaan Cathyn isä, herra Earnshaw kuolee ja talon valtiaaksi nousee Cathyn veli Hindley Earnshaw. Hindley on katkera Heathcliffille koska tällä oli erityinen paikka edesmenneen herra Earnsaw'n sydämessä. Tästä syystä Hindley yrittää kaikin mahdollisin keinoin estää Cathyn ja Heathcliffin suhteen kehittymisen. Myös kuvioihin astuva naapurin Edgar Linton on uhka Heathcliffille. Alkaa kilpailu Catherinen tunteista. 

Kirjana Humiseva harju on synkkääkin synkempi. Sen tunnelma on valoton ja karkea. Myös henkilöhahmot ovat melko jyrkkiä. Mielestäni Heathcliff on kirjan mielenkiintoisin hahmo. Vaikka hän on julma, kostonhimoinen ja karkea, niin rakkaus, jota hän tuntee Cathya kohtaan on sitäkin vahvempaa. Hänen kaikki tunteensa ovat äärimmäisiä. Hänen vihaa syvästi, kostaa ankarasti ja rakastaa intohimoisesti. Kukaan joka asettuu poikkiteloin hänen tielleen ei tule selviämään vahingoittumattomana. Tämän saavat kokea erityisen katkerasti niin Edgar kuin Isabella Lintonkin. Joitakuita Heathcliffin kylmäverisyys etoo, mutta minusta ilman sitä kirja olisi jäänyt vaillinaiseksi.

Kirja jäi kirjoittajansa Emily Brontën ainoaksi romaaniksi, mutta se riitti nostamaan hänet maailmankartalle. Humisevat harjun maine klassikkokirjana ei ole turha. Kieltä on käytetty kirjassa erikoisen osaavasti. Tilanteiden, henkilöiden, maisemien ja tunteiden kuvaukset ovat helposti ymmärrettäviä ja samalla niin taidokkaita. Kirjaa ei malttanut laskea käsistään ennen kun sen sai luettua - eikä olisi tehnyt mieli sen jälkeenkään. Kirja on luokiteltu romantiikaksi, ja sitähän se on, vaikkakaan ei aivan perinteistä sellaista. Joissain kohdissa se jopa tuntui saavan hienoisia kauhun vivahteita. Henkilöiden luonteet ja tunteet olivat kieroutuneita, mutta niihin oli silti mahdollista samaistua. Suosittelen kirjaa ehdottomasti. Tiedän että monet eivät saa luettua niin synkkää ja valotonta kirjaa, mutta aina kannattaa yrittää. Lopputunnelma kirjan luettua oli hieman ristiriitainen. Tavallaan lopussa asiat kääntyivät hyvin, mutta taas tavallaan kaikki oli mennyt mahdollisimman paljon pieleen. On vaikea pukea sanoiksi kaikkia tunteita joita kirja herätti, joten suosittelen, että luet kirjan itse!

Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde, Robert L. Stevenson

"Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde" oli oikeastaan ensimmäinen kauhua oleva kirja jonka luin. Koska olin vähän varuillani tämän minulle tuntemattoman kirjallisuudenlajin suhteen, päätin tarttua klassikkoon. Enkä joutunut pettymään.

Kirjan alku oli heti kiinnostava, melko tyypillinen aloitustapa vanhoille kirjoille. Hieman paatoksellinen, mutta kiinnostava. Tarinaa kuvataan lakimies herra Uttersonin vinkkelistä. Hän selvittää outoa tapausta. Mr. Hyde on ilkeännäköinen mies joka liitetään kahteen ikävään tapaukseen. Hän tallasi pienen tytön alleen törmättyään tähän öisessä Lontoossa ja juoksi pois katumusta tuntematta. Hänet myös todetaan syylliseksi murhaan. Mutta mihin hän on kadonnut? Miksi hänellä on erityinen suhde kunnioitettuun, kilttiin ja hyvän miehen maineessa olevaan tohtori Jekylliin? Miksi tohtori on testamentannut koko omaisuutensa Mr. Hydelle? Ongelma alkaa selvitä salapoliisikirjoille ominaisella tavalla. Pikkuhiljaa, yksityiskohta toiselta ja mielenkiinnon ylläpitäen. 

Juoni oli mielenkiintoinen, eräänlainen pahan ja hyvän taistelu. Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde ovatkin alkaneet jo muodostua hyvän ja pahan käsitteiksi. Kirja ei kuitenkaan ollut karmiva, hiuksia nostattavan kauhistuttava, tai edes pelottava. Loppua kohden tunnelma kuitenkin kiristyi ja hitunen jännitystä tuli mukaan peliin. Voin hyvin kuvitella kirjan eräänlaisena kristillisenä oppituntina silloiselle lukijakunnalleen. Soo soo, näin tapahtuu jos annat paholaisen vaikuttaa itseesi. Ja toisaalta, oli hauska ajatella, että tämänkinkaltaiset kirjat ovat julkaisemisaikanaan toimineet eräänlaisina tieteenluojina. 

Myös kirjassa käytetty kieli oli mielenkiintoista. Sanavalinnat olivat vanhahtavia ja osin melko monimutkaisiakin, mutta juuri kyseinen piirre toi kirjaan ihanaa vanhan ajan jännityskirjojen hehkua. Voin ehdottomasti suositella kirjaa, mielestäni tämä on yksi kaunokirjallisuuden must-read. Tietysti, lukijalle joka ei pidä brittiläisestä kirjallisuudesta, lukeminen voi olla melko pakkopullaa — kertojan kansallisuus nimittäin paistaa melko selvästi kirjan sivuilta.

( Ja muuten, kirja on julkaistu suomeksi myös nimellä Salaperäinen ovi, vuonna 1911.)

Muotimatkaaja Titanicin kannella, Bianca Turetsky

Muotimatkaaja Titanicin kannella kertoo 12 -vuotiaasta Louisesta, joka rakastaa vintagemuotia. Hän päätyy salaperäisen vintagevaatemyymälän kautta aikamatkalle. Louise kokeilee myymälässä upeaa vaaleanpunaista tanssiaismekkoa ja pyörtyy. Herätessään, hän huomaa olevansa suuren valtameripurren kyydissä. Pian hänelle valkenee, että hän on aikansa kuuluisimpia näyttelijättäriä. Louise tapaa muotisuunnittelijoita, joita hän on aina ihaillut. Hän on onnensa kukkuloilla kun pääsee antamaan eräälle ihailemalleen suunnittelijalle vinkkejä uuteen mallistoon.

Ratkiriemukas tunnelma muuttuu pian hyytäväksi, kun Louise tajuaa, millä laivalla hän on. Kyseessä on aikansa suurin, kuuluisin ja ylellisin valtamerialus, uppoamaton Titanic. Edellisen historiantunnin opit muistaen, hän uskoutuu kamaripalvelijalleen Annalle ja kertoo tulevansa tulevaisuudesta. Yhdessä he ryhtyvät toimiin henkensä pelastamiseksi.

Tässä oli kyllä kirja, jonka luettuani toivoin että olisin käyttänyt aikani jotenkin muuten. En vain saanut kirjasta mitään irti. Juoni oli melko tyhjänpäiväinen ja tapahtumat mielenkiinnottomia. Kieli jota kirjassa käytettiin oli mielestäni hieman yksitoikkoista. Juonenkäänteet oli helppo aavistaa etukäteen ja se oli ehkä suurin syy, miksi en pitänyt kirjasta. Haluan lukea kirjoja, joissa on jotakin yllätyksellistä, jotakin mikä järkyttää, koskettaa, ilahduttaa tai jännittää. Tässä kirjassa ei ollut mitään näistä. Haluaisin kyllä kirjoittaa pidemmän postauksen, mutta nyt on kyseessä niin mitäänsanomaton kirja että tämä taitaa jäädä tällä kertaa tähän. 

Silkkipääsky, Sally Grindley

Kirja Silkkipääsky kertoo pienen Lu Si-yan tytön elämästä Kiinassa. Hänen isänsä kuolee ja hän joutuu ottamaan paljon vastuuta pienempien sisarusten hoidosta ja kodin askareista. Eräänä päivänä hänen maailmansa mullistuu, kun setä joka ei oikein koskaan ole pitänyt veljensä perheestä tulee ja myy Lu Si-yanin markkinoilla. Lu Si-yan päätyy raatamaan Chengin perheessä palkatta. Kuultuaan että hänen täytyy joskus kasvettuaan naida perheen poika, hän haluaa pois niin pian kuin mahdollista. Perheen ystävällisen isoäidin avulla hän onnistuukin siinä. Seuraavaksi tyttö saadaan houkuteltua lelutehtaaseen töihin. Työolot ovat huonot ja niinpä Lu Si-yan saa sairaskohtauksen ja joutuu sairaalaan. Kirjan loppu on melko onnellinen. Lu Si-yanin setä on tullut sairaalaan, haluaa hyvittää tytölle tämän kärsimän vääryyden ja ottaa tämän kotiinsa asumaan.

Silkkipääsky oli melko tyypillinen lastenkirja. Kirjaa lukiessa tuntui että tapahtumia on paljon, mutta kun sitä näin jälkeenpäin miettii, huomaa, että juonen saa tiivistettyä melko pieneen tilaan. Tarinassa ei ollut mitään yllätyksellistä. Se päättyi juuri niin kuin sen oletinkin päättyvän. Tapahtui paljon ennalta arvattavia, jännittäviksi tarkoitettuja asioita. Aina oli joku, joka oli päähenkilön puolella ja joku, joka oli häntä vastaan. Pienemmille lapsille tuo kirja on varmasti hyvin avartava ja jännittävä. 

Tarinassa oli käytetty hyvin takaumia. Suunnilleen joka toinen luku kertoi nykyhetkestä. Ja joka toinen menneistä, onnellisista ajoista. Nämä takaumat oli ajoitettu niin, että isän kuolemaan päästiin siinä vaiheessa kun Lu Si-yan oli Chengin perheen vankina.

Loppujen lopuksi, kirja oli ihan mukiinmenevä. Ei kovin hyvä, mutta ei huonokaan. Vaikka olen surullinen niiden kiinalaislasten puolesta jotka joutuvat kohtaamaan tuonkaltaista ongelmia, Lu Si-yanin tarina oli onnellinen monen kohtaloon verrattuna. Lasten kokema vääryys satuttaa aina, mutta tämä kirja ei herättänyt minussa mitään sen suurempia tunteita. Minun on vaikea suositella kirjaa, ehkä ala-asteikäiset lapset pitävät siitä eniten.

Pikku naisia, Louisa M. Alcott

  Ensimmäisen kerran luin kirjan "Pikku naisia" lyhennettynä, lapsille tarkoitettuna kuvakirjana ollessani alle kouluikäinen. Sittemmin olen lukenut oikean version ja kaikki jatko-osat moneen otteeseen. Elokuvankin olen katsonut aina vain uudestaan. Ja sitten taas kerrannut niitä. Ehkä joskus vähän liiankin tiuhaan tahtiin. Tässä on todellakin tarina, joka ei menetä viehätystään vuosien ja lukukertojen kuluessa. 

   Juoni keskittyy kuvaamaan perhettä, joka asuu Yhdysvalloissa. Isä on sisällissodassa, joten äidin ja neljän tyttären täytyy pyörittää taloutta keskenään. Juonenkäänteitä on liian paljon tähän kerrottavaksi. Sitä paitsi, en ole enää ollenkaan varma siitä, mitkä tapahtumat olivat varsinaisessa kirjassa ja mitkä jatko-osissa. Elämä on periaatteessa tavallista, mutta sitä vauhdittavat lukuisat uudet ihmiset, kömmähdykset ja ilonaiheet. Yksi merkittävä tapahtuma on se, kun naapuriin muuttaa nuori Laurie. Hänestä tulee pian kuin uusi perheenjäsen.

   Pienenä pidin kirjaa vain hauskana kertomuksena tyttöjen elämästä. Nyt kun kirjaa on lukenut uudestaan, siitä huomaa aivan uusia piirteitä. Esimerkiksi sen olen huomannut, että perheessä kuvastuvat hyvin eri ihmistyypit. Vanhin tyttö Margaret on rauhallinen, järjestelmällinen, oikea järkevyyden perikuva. Jo, kirjan päähenkilö, on toimelias, poikamainen ja temperamenttinen. Hän on rohkea ja hänellä on voimakkaita mielipiteitä. Beth, on hiljainen ja ystävällinen. Hän näkee asioissa aina hyviä puolia ja haluaa toisille vain hyvää. Nuorin tyttö Amy on ilkikurinen,  ja kuvataiteellisesti hyvin lahjakas. Kirjailija on varmaan halunnut saada kirjaan mahdollisimman laajan skaalan erilaisia ihmisiä ja ihmistyyppejä. Tarinasta löytyy varmasti jokaiselle joku johon samaistua. 

   Pidän kirjasta myös siksi, että se on niin elämänmyönteinen. Vaikka tarinassa on hyvinkin surullisia tapahtumia, niin tunnelma joka kirjasta itselle päällimmäiseksi jää on aina hyvä. Kirjaa ei ole pilattu liialla yrittämisellä. Tapahtumat eivät ole ollenkaan teennäisiä eivätkä hahmot ja tapahtumat tunnu väkisin keksityiltä. Kaikki juonenkäänteet ovat luonnollisia ja todentuntuisia. Tottakai, täytyy muistaa että kyseessä on romaani, joten tapahtumia on romantisoitu. Harvalla nyt oikea elämä on näin kiiltokuvamaista. 

   Kirjan tunnelma on todella suloinen. Vaikka käytösmallit ja tavat toimia ovat vanhanaikaisia, ne huokuvat ihanaa lämpöä. Perheenjäsenten välisen rakkauden pystyi aistimaan todella vahvasti. Myös tyttöjen erilaisia persoonallisuuksia oli kiinnostavaa pohtia.

Voi että, tässä on todella kirja jonka ajatteleminenkin saa hyvälle tuulelle. Jos tämä niin ihana tyttökirja on jäänyt jostain syystä sinulta lukematta, suosittelen ehdottomasti sen lukemista. Tähän tarinaan kannattaa tutustua!

   

Sello ja pallo: Vaaleansininen rakkaustarina, Lauri Törhönen

Kirja Sello&Pallo, vaaleansininen rakkaustarina, on palkittua nuortenkirjallisuutta. Takakannen tekstin mukaan se kertoo Julian ja Romeon rakkaustarinan Helsingissä.

   Kirjan alku on riipaiseva. Se kertoo päähenkilö Mikaelin isän hautajaisista. Tämä on kuollut vain pari viikkoa aiemmin työpaikalla sattuneessa onnettomuudessa. Kuten takakannessakin kerrotaan, rakkaus syntyy, kun Mikaelin päälle putoaa tyttö, jolla on vaaleansininen sellokotelo. Takaraivosta kuuluu outo napsahdus kun se kolahtaa kirkon kivilattiaan. Tuosta hetkestä mieleen Mikaelille jäävät vain tytön ruskeat silmät ja sininen soitinkotelo. Hän aloittaa kuumeisen etsinnän tytön löytämiseksi.

Romaani oli monella tapaa erilainen kuin ne monet nuortenkirjat joita on tullut koulun takia luettua. Kirjan henkilöt eivät olleet päihdeongelmaisia ja tupakkariippuvaisia alkoholistinuoria. Helposti ajatellaan että kaikki nuoret polttavat tupakkaa, käyttävät alkoholia ja huumeita, eivät käy kouluaan eivätkä kuuntele vanhempiaan. Monet nuortenkirjakin tuntuvat ruokkivan tuota mielikuvaa. Itseni ei ole helppo samastua kyseisiin ihmistyyppeihin, joten Selloa ja palloa oli kiva lukea. Henkilöiden tunteisiin oli helppo samaistua ja heidän ajatusmaailmaansa helppo ymmärtää. 

Kirjan juoni ei ollut millään tavalla omaperäinen. Se kulki samaa rataa kuin moni muukin kirja. Tyttö ja poika tapaavat sattumalta ja rakastuvat. He eivät kuitenkaan tunne toisiaan, joten molemmat elävät hetken epätoivossa, koska haluavat nähdä uudelleen. Kommelluksien kautta he kuitenkin löytävät toisensa jälleen. 

Samalla kun Mikael yrittää löytää Ainoa, lukija saa selvän kuvan hänen perheestään; niin tämän edesmenneestä ruotsalaisesta isästään, kuin murheen muutamasta äidistään ja 10 -vuotiaasta ärsyttävästä pikkusiskostaan Lotasta. Kirjassa kerrotaan hänen rankoista futistreeneistään, koulusta, joka voisi mennä paremminkin, sukulaisista ja sitten tietysti siitä romanssista. Itse vähän ihmettelin takakannen tekstiä jossa samaistettiin kirjan tarina William Shakespearen Romeo ja Julia -näytelmään. En nimittäin löytänyt mitään yhtäläisyyksiä tämän 2010 -luvun Helsinkiin sijoittuvasta tarinasta ja 1500 -luvun Veronassa tapahtuvasta traagisesta romanssista. 

Loppujen lopuksi, tarina oli kaunis. Se oli kertomus nuoresta rakkaudesta ja elämästä. Elämästä kaikkine varjopuolineenkin. Vaikka aiheet, joita kirjassa käsiteltiin olivat vaikeita ja rankkoja niin kirjoitustyyli oli kuitenkin säilynyt freesinä ja miellyttävänä.

Kirja voitti vuonna 2010 Topelius -palkinnon joka myönnetään korkeatasoiselle nuortenkirjalle. Ja ansaitusti se sen voittikin!

Muutamia kirjallisuusdiplomin kirjoja

   Yritän tässä saada yläasteen kirjallisuusdiplomia suoritetuksi vaikka vähän myöhässä olen liikkeellä. Yksi vuosi enää aikaa ja suurin osa kirjoista on vielä lukematta... Kesällä on kuitenkin ollut vähän enemmän aikaa joten ajattelin tähän postaukseen laittaa muutamista kirjoista joita en niin mielelläni olisi ehkä lukenut mutta jotka nyt piti avata ja kahlata läpi.

Maria Vuorio: Eräänä valtavana maanantaina

   "Eräänä valtavana maanantaina" on kokoelma novelleja, joissa mietitään mitä tehdä kun kaveri varastaa sen lempikorun, ihmetellään Hale-Boppin komeettaa, yritetään kestää tylsyyttä isovanhempien luona ja paljastetaan oman koiran kaksoiselämä. Kirjan nimi on aika osuva. Tapahtumat ovat melko tavallisia - niin kuin maanantaipäivät yleensä ovat. Adjektiivi valtava kuitenkin paljastaa että kokijoilleen tapahtumat ovat melkein elämää suurempia. Vaikka joukossa on muutamia fantasiaan viittaavia kohtia on kirjailija kuitenkin pitänyt jalat maassa.

   Vähän ihmettelen sitä, miksi kirja on laitettu 7. luokan kirjallisuusdiplomin kirjoihin, koska olen sitä mieltä että nämä kertomukset ovat hyvää luettavaa alle kymmenen vuotiaillekin. Kertomukset olivat suloisia ja uskon että monet lapset pystyvät samaistumaan kirjan henkilöihin. Muistan itsekin ajatelleeni ja ihmetelleeni monia samanlaisia asioita kuin tämän kirjan henkilöt.

Timo Parvela: Tuliterä

   Jotta diplomin saa suoritettua, pitää tietysti lukea fantasiakirjallisuutta. Kaunokirjallisuuden lajina fantasia ei kiinnosta minua ja olenkin onnistunut sitä tähän asti välttämään. Annetuista vaihtoehdoista Timo Parvelan Tuliterä vaikutti kaikista lievimmältä. Tuliterä on sarjan Sammon vartijat ensimmäinen osa. Sampo on hajonnut osiin ja sen kahta sirpaletta on vartioitu Pohjolan väeltä jo vuosisatojen ajan. Kaverukset Ahti ja Ilmari saavat tietää kuuluvansa Sammon vartijoihin. Heillä on hallussaan maaginen kannel. Ahdin soitettua sitä koulun kevätjuhlassa alkaa ihmeellisiä asioita tapahtua. Tapahtumat alkavat rullata eteenpäin. Miksi rehtori on yhtäkkiä niin kiinnostunut kanteleesta? Louhitaanko paikallisessa kuparikaivoksessa vain kuparia? Miksi pahamaineinen moottoripyöräjengi Tuonelan joutsenet on kiinnostunut kanteleesta? Näihin kysymyksiin yrittävät Ahti ja Ilmari yhdessä Ilmarin neuvokkaan isosiskon Annin kanssa saada vastausta. 

  Juonta ei voi moittia tylsäksi tai paikoillaan junnaavaksi mutta eipä myöskään kovin monitasoiseksi. Kirja kulki kyllä ihan hyvin eteenpäin mutta en oikein jaksanut innostua siitä. Ehkä kuusi vuotta sitten olisin ahminut kirjan läpi, mutta nyt esimerkiksi monet hahmot tuntuivat vähän väkisin tehdyiltä. Kirjan lopun oli ilmeisesti tarkoitus herättää mielenkiintoa seuraavaan osaan mutta itse en kyllä aio lukea sarjaa enää yhtään enempää.

Michael Farr: Tintti & Co. 

   Nyt on se pakollinen tietokirjakin luettu. Valitsin tämän kirjan koska olen ihan pienestä asti lukenut Tintti -sarjakuvia ja pitänyt niistä aivan valtavasti. Kirjassa käsiteltiin itse Tintin lisäksi yhdentoista muun hahmon taustaa. Jokaisesta hahmosta kerrottiin miten ne tulivat mukaan sarjakuvaan, millainen vaikutus heillä oli juoneen ja mistä Hergé sai inspiraationsa hahmoihin. Ja olihan se mielenkiintoista. Itse olisin kyllä suonut esittelyiden olevan lyhyempiä. Välillä sai oikein pakottaa itsensä jatkamaan lukemista vaikka mieli olisi tehnyt hypätä seuraavaan henkilöhahmoon.

  Kirjan luettuani sain kyllä vastauksen moniin kysymyksiin jotka olivat heränneet itse sarjiksia lukiessa. Esimerkiksi siihen, miksi Tintti on niin yksinkertaisesti piirretty. Vastaus on melko inhimillinen: piirtäjän piti saada sanomalehden nuorten liitteeseen täytettä kiireessä - ja niin syntyi Tintti. Mutta totta on että nyt häneen on helppo kenen tahansa samaistua - niin iästä kuin kulttuuritaustasta riippumatta. Nyt varmasti huomaan uusia piirteitä kun seuraavan kerran luen jonkun Tintti -sarjakuvan. Täytyy myöntää että en kyllä olisi tätäkään kirjaa tullut lukeneeksi jos sitä ei siinä diplomissa olisi mainittu. Ja ihan hyvä että mainittiin.

The mirror crack'd from side to side - Tuijottava katse, Aghata Christie

  Luin viikonloppuna kaksi Aghata Christien kirjaa - tämä oli mielestäni parempi. En ole suuri Neiti Marple -fani mutta kirja Tuijottava katse oli ihan kivaa luettavaa.
  Tunnettu elokuvatähti ostaa Neiti Marplen kotikylästä St. Mary Meadista vanhan talon ja järjestää sinne avajaisjuhlat jonne saapuu väkeä niin kylästä kuin muualtakin. Elokuvatähti on oma säteilevä itsensä mutta yhtäkkiä hän menettää hallintansa ja alkaa tuijottaa seinään täysin hypnotisoituneena. Hetken kuluttua täysin merkityksettömältä tuntuva keski-ikäinen nainen murhataan ja neiti Marple ryhtyy selvittämään juttua.
  Kirjan alku, muutamat ensimmäiset luvut olivat harvinaisen pitkäveteisiä.  Muutamissa kohdissa ajattelin että jätän kirjan kesken. Kuten esimerkiksi tässä: "Samassa neiti Marplen huulilta pääsi harmin huudahdus. Hän oli jälleen kadottanut silmän. Ja mikä pahinta, se oli varmaan pudonnut jo kauan aikaa sitten. Vasta nyt, kun hänen piti ruveta kaventamaan kaula-aukkoa varten ja laskea silmät hän oli sen huomannut. Hän otti varapuikon, piti kudinta vinottain valoa kohden ja tiiraili sitä huolestuneena." Aiheena ei mikään huono, mutta samantasoisen kerronnan jatkuessa toistakymmentä sivua mielenkiinto oli vähällä lopahtaa totaalisesti.
 Onneksi en kuitenkaan keskeyttänyt kirjaa vaan urhoollisesti jatkoin lukemista sillä juoni muuttui pian todella mielnekiintoiseksi. Kun kuvioihin astui muitakin henkilöitä, ei kirjaa enää malttanut laskea käsistään. Juonen edetessä ilmaantui uusia yllättäviä sukulaisuussuhteita ja jännittäviä henkilöitä joilla kaikilla olisi voinut olla tekemistä murhan kanssa. Loppuratkaisukin oli yllättävä, mutta ei kuitenkaan niin monitahoinen kuin esimerkiksi monessa Hercule Poirot'n seikkailuista. Arvoituksen kimpussa sai itsekin painiskella ihan toden teolla. Ja kuten jutun juoni kuuluu, en sitä tietenkään ratkaissut ennen neiti Marplea.
 Jostain syystä olen aina ennen jättänyt ottamatta kaikki kirjat Aghata Christien kirjat joissa neiti Marple seikkailee. Tämän kirjan luettuani voisin alkaa laajentaa piiriäni sillekin suunnalle. Ehkä nyt tämä neiti Marplenkin maailma alkaa minullekin pikkuhiljaa aueta. Vaikkakin, Hercule Poirot tulee silti aina olemaan minulle se oikea Salapoliisi.
 Suosittelen ehdottomasti kirjan lukemista, erityisesti dekkareista pitävälle. Kun vain on kärsivällinen, niin kyllä se juonikin siitä alkaa pikkuhiljaa muotoutua.

Tyttö ja helmikorvakoru, Tracy Chevalier

  Kirja Tyttö ja helmikorvakoru  (tai toiselta nimeltään Turbaanipäinen tyttö) on kiehtova kuvaus 1600 -luvun yhteiskunnasta. Tapahtumapaikkana on Delft, Hollanti. Nuori 16 -vuotias Griet joutuu isänsä sokeuduttua lähtemään ansaitsemaan elantoa. Hän päätyy kuuluisan taidemaalari Johannes Vermeerin taloon piiaksi. Talon emäntä ei oikein missään vaiheessa opi pitämään Grietistä ja myös yksi lapsista, Cornelia hankaloittaa Grietin elämää talossa. Talon isäntä, Johannes Vermeer, kunnioitettu taiteilija ja taianomainen nero kuitenkin huomaa uuden piian pian. Griet on jo saanut etuoikeuden päästä talon ateljeehen siivoamaan. Ja pian koittaakin päivä jolloin Griet istuu taiteilijan malliksi. Tämä järjestely ei kuitenkaan miellytä kaikkia.

  Grietillä on myös oma yksityiselämänsä jota kuvaillaan kirjassa. Lihakauppiaan poika Pieter on rakastunut häneen ja suunnittelee yhteistä tulevaisuutta. Grietillä on kuitenkin päällimmäisenä mielessään vain taiteilija ja tämän maalaukset. Talon ateljeeta siivotessaan Griet tutustuu yhteen Vermeerin vakioasiakkaaseen van Raveniin joka on iskenyt silmänsä talon uuteen piikaan.
 
 Kirja oli kaunis kertomus rakkaudesta mutta ei kovin syvällinen sellainen. Kyseisestä aiheesta olisi voinut tehdä monitasoisen, mutta kirjailija on tyytynyt vähäeleisyyteen. Oli kiehtovaa lukea kuuluisan taideteoksen taakse kätkeytyvä kuviteltu tarina. Se antoi itsellenikin vähän lisää kiinnostusta taiteeseen. Mitään muuta erikoista kirjassa ei sitten ollutkaan. Tarina oli kuorrutettu yltympäriinsä romantiikalla, mikä teki siittä kuitenkin mukavaa ja kevyttä luettavaa.Kirjan henkilöistä mielestäni mielenkiintoisin oli Johannes Vermeer. Vaikka hän oli jäyhä, hiljainen ja omalaatuinen persoonallisuus, kuitenkin hellyys jota meissä kaikissa piilee tuli hänestä esille jotenkin niin erikoisen kiehtovalla tavalla.

  Suosittelen ehdottomasti kirjan lukemista. Se sopii hyvin kevyenä viihteenä historiallisen romantiikan ystäville. Loppujen lopuksi päällimmäinen tunne kirjan luettuani oli kuitenkin hyvä ja vapautunut.

Richar Bach: Lokki Joonatan

 Lokki Joonatan on pieni, sydäntä lämmittävä kirja lokista ja lentämisestä. Joonatan on lokki joka haluaa oppia lentämään yhä taitavammin ja taitavammin. Intohimonsa vuoksi hän erottuu liiaksi lokkiyhteisöstä jolle syöminen on tärkein asia maailmassa. Joonatan on häpeäksi koko lokkiyhteisölle ja siksi hänet erotetaan siitä. Hänestä kirjaimellisesti tulee vapaa taivaan lintu.

  Lokki Joonatan on kaunis ja samalla myös surullinen kirja. Surullinen koska se kertoo miten julmalla tavalla ympäristömme meitä yrittää puristaa muottiinsa. Jos joku yrittää tehdä vastarintaa missä suhteessa tahansa häntä yleensä vieroksutaan ja pidetään vähintäänkin outona ja jopa vastenmielisenä. Jos joku uskaltaa kertoa omia vastakkaisia mielipiteitään hänet usein leimataan suvaitsemattomaksi tai epäoikeudenmukaiseksi.

  En sano että kaikkia mielipiteitä ja mieltymyksiä pitäisi ymmärtää tai niistä pitäisi olla samaa mieltä, mutta sen sanon että jokainen ihminen on arvokas, ovatpa hänen mielipiteensä tai ajatusmaailmansa minkälaiset hyvänsä. Jokaisen ihmisen oikeutta ajatella asioista pitäisi arvostaa. Kaikilla tulisi olla oikeus, vapaus ja mahdollisuus kokeilla siipiään, nousta huimaan nousukiitoon ja sitten lentää niin kovaa ja korkealla kuin uskaltaa.

  Kirjan loppu on kuitenkin mielestäni onnellinen. Joonatan pääsee ikään kuin toiseen ulottuvuuteen jossa se hyväksytään juuri sellaisena kuin se on. Suosittelen kirjan lukemista seikkailijalle jolla ei ole ennakkoluuloja vapautensa esteenä ja sellaiselle joka kirjoja lukemalla haluaa oppia olemaan vapaa. Vapaa kuin taivaan lintu.

 Kirja on myös innoittanut elokuvantekijöitä ja elokuva taas innoittanut artisteja, joten tämä kappale on syntynyt Jonathan Livingston Seagull -nimisen elokuvan pohjalta.

Les trois mousquetaires

   Nonniin, vihdoinkin saan ensimmäistä postausta tulemaan. Luin pari viikkoa sitten Italiassa lomaillessa

Alexandre Dumasin Kolme Muskettisoturia. Nimestään huolimatta juoni keskittyy kuvaamaan nuorta d'Artagnia joka lähtee itseluottamusta puhkuen kotikaupungistaan kohti Pariisia värväytyäkseen muskettisotureihin. Hänen kuitenkin käsketään suorittaa asepalvelus ensin jossain muussa komppaniassa.  Jo ensimmäisenä päivänä Pariisissa nuori d'Artagnan joutuu kaksintaisteluun kolmen kuninkaan pelätyimmän soturin kanssa. Lailla kielletty kaksintaistelu ensimmäisen soturin kanssa ehtii hädin tuskin alkaa kun jo kardinaalin kaartilaiset tulevat sitä keskeyttämään. Muskettisoturit eivät anna helpolla periksi ja d'Artagnanin taistellessa urhoollisesti heidän rinnallaan, noista neljästä tulee erottamattomat. He joutuvat yhdessä jos jonkinlaisiin seikkailuihin. He suojelevat kunigatar Anna Itävaltalaista häväistyjutulta, auttavat häntä hänen onnettomassa rakkausjutussaan, suojelevat toinen toistaan armottoman kylmähermoiselta, viekkaalta ja kostonhimoiselta Myladylta. Siinä sivussa he juopottelevat rankasti, ratsastavat kuoliaaksi muutaman hevosen ja lipuvat sekä onnellisiin että vähän vähemmän onnellisiin rakkausseikkailuihin.

   

   Kaikin puolin kirja oli viihdyttävää luettavaa. Alkukankeuden jälkeen rönsyilevä juoni kiisi huimaa vauhtia eteenpäin. Suvantoisemmissakaan kohdissa juoni ei takkuillut. Koska tarina sijoittuu 1600-luvulle voisi luulla että henkilöhahmoihin on mahdotonta samaistua, ovathan maa, aika ja olosuhteet aivan erilaiset. Kuitenkin tarinassa on paljonkin yhtäläisyyksiä nykyaikaan. Tarinan sankari on nuori ja kokematon rakkaudessa. Hän näkee kaiken vaaleanpunaisten lasien läpi ja ehkä juuri siitä syystä joutuu kovan Myladyn armoille. Välillä tuntui että kirjan hahmot jopa suhtautuvat tilanteisiin joita he kohtasivat realistisemmin kuin monet nykyajan kirjallisuuden henkilöistä. 

  

   Kirjan kirjoitustyyli on vanhahtava. Esimerkiksi numerot ilmoitettiin nykyään totutun "kaksikymmentäkolme" sijasta "kolmenkolmatta". Tyyli kirjoittaa kuitenkin luo aivan omanlaisensa vaikutelman. Kokemus olisi jäänyt ehdottoman vaillinaiseksi jos kieltä olisi yritetty uudistaa.

  

   Suosittelen kirjaa kaikille. Jos mahdollisimman autenttisen kuvauksen 1600-luvun elämästä haluaa, Kolmeen Muskettisoturiin ei täysin voi luottaa, onhan se kirjoitettu 1800-luvulla. Mutta kaikin puolin se todella on aivan erinomaisen viihdyttävä kirja!